VIEROITUS

Seuraava päivä meni aika normaalisti, vaikka vähän horroksessa; rasvaista ruokaa, aikaisin nukkumaan ja noin.

Perjantaina alkoi kuulua kummia. Aamulla tuntui euforisen ihanalta mennä töihin, päivä oli kaunis (en muista oliko oikeasti) ja juna haisi hyvältä. Töissä oli mieletön kiire ja paaaljon tärkeää tekemistä enkä ehtinyt yhdeksän tunnin aikana pysähtyä syömään enkä juttelemaan. Sitäpaitsi jotenkin hirvitti lähteä kotiin. Sitten oli kuitenkin pakko, kun seuraavien kolmen päivän työt oli tehty enkä osannut tehdä pitemmälle. Ja nyt tulee se paha osuus.

Kotimatkalla iski sellainen hysteria, että alta pois. Junassa jo alkoi hermostuttaa. Ruokakaupassa oli outo olo ja kun pääsin kotiin, oli ihan kamalaa. Tarkistin hellan, ulko-oven ja puhelimen vartin välein. Luulin, että verhon läpi näkyy meille sisään - ihan kuin sillä olisi paljonkin väliä, täällä ei ole mitään laitonta tai mielenkiintoista. Kello oli kahdeksan eikä minulla ollut sille päivälle enää muita velvollisuuksia kuin soittaa yksi puhelu, mutta eikös vaan ruvennut se puhelun soittaminen pelottamaan! Kyseessä oli vielä ihan tavallinen hölönpölönpuhelu kaverille eikä mikään virallinen tai ikävä asia.

Päihdeaiheisista elokuvista olin aikaisemmin päätellyt, että ötökät ryömivät nurkista ja kirjoituskone muuttuu koppakuoriaiseksi vasta pitkän ja huolellisen myrkyttäytymisen jälkeen, niinkuin vuosien juopottelun ja ehkä vielä huumeidenkäytön. Tosiasiassa tavallinen mopo-karkaa-kesäloma näyttäisi pelittävän tässä ihan yhtä hyvin.

Tunnin verran arvottuani sain lopulta sen puhelun soitettua – ei tapahtunut mitään pahaa - ja puoli kymmeneltä tinttasin vadillisen spagettia. Hiilihydraattitainnutus toimi ja sammuin heti.